Masennus.

Se niin vakava aihe, ja josta monet eivät mielellään puhu. Olen kuullut monen sanovan (yleensä ovat olleet niitä nuorempia tyttö lapsia "teinejä"), että "Mä oon niin masentunu!". Siinä vaiheessa yleensä itselläni rupeaa kiehumaan. Oman kokemuksen mukaan (ja kyllä, puhun kokemuksesta, en vain lämpimikseni) jos olet masentunut, et sitä kaikille toitota. Asiasta pystyy puhumaan sitten, kun se pahin vaihe on ohi. Tai niin se itselläni meni.

Mistä alkoi?
Minut tuntevat ihmiset tietävät, että minulla on diagnosoitu kaksi kertaa keskivaikea masennus, joka molemmilla kerroilla oli siinä ja siinä ettei olisi mennyt vaikean masennuksen puolelle. Mistä se sitten alkoi? Itse asiassa, en ole varma. Asiaan on varmasti vaikuttanut koko perus koulun jatkunut henkinen kiusaaminen ja se, kun tunsin olevani totaalisen yksin. En osannut puhua vanhemmilleni, veljelleni, kenellekään. Ainoa henkireikäni oli hevoset, ja nekin jäivät muutamaksi vuodeksi polven hajoamisen takia.

Miten ilmeni?
Masennus ilmeni itselläni syömishäiriönä, anoreksiana, jota jatkui muutama vuosi, ja jonka kanssa kamppailen tavallaan edelleenkin. Lisäksi viiltelin. Tiedän, aika teiniä vai mitä? Se oli vain minun tapani purkaa paha olo. Niin se meni itselläni, että kun en muuten saanut henkistä kipua ja pahoin vointia pois, muutin sen fyysiseksi, ja kannan siitä jälkiä mukanani koko loppu elämäni. Lisäksi aloin juomaan alkoholia aika rankasti, ja se lähti varsinkin vuoden 2009 kesällä aika pahasti lapasesta.

Miten paranit?
Masennuksen pahin vaihe kesti pari vuotta. Kävin koulun terveyden hoitajalla, kuraattorilla ja psykologilla puhumassa, ja he laittoivat minulle lähetteen nuorisopsykologille, jossa kävin muutaman kerran. Huomasin, että psykologilla käynti vain pahensi tilannetta, joten lopetin siellä käymisen. Paraneminen alkoi varmasti siitä, kun löysin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, itseni. Huomasin, että olen oikeasti aika hyvä joissain asioissa, ja ihmiset jopa oikeasti pitävät minusta, haluavat olla kanssani ja kuulla mielipiteeni. Sain itse varmuutta ja löysin uusia ystäviä. Niitä oikeita ystäviä, joiden kanssa voin puhua kaikesta, ja olla täysin oma itseni, niitä minulla ei ollut koskaan ennen ollut. Lisäksi löysin hevoset uudestaan, ja muistin, kuinka paljon hevoset ja niiden luottamus juuri minuun paransi oloani, ja aloitin hevosharrastuksen uudelleen. Nykyisin oma hevoseni, Kakara, on suurin pelastusrenkaani koko viiden sadan kilon ruhollaan, valtavalla egollaan ja maailman omituisimmalla luonteellaan.

Miten nykyisin?
Kuten aiemminkin jo mainitsin, kamppailen edelleenkin syömishäiriön kanssa ajoittain. Minulle tulee todella helposti huono omatunto siitä kun syön, ja sitten haluan vain lähteä lenkille ja juosta niin kauan että tuuperrun maahan. Tätä tein vielä kesällä usein, mutta nyt syksyn tullen ja koulun alettua tilanne on helpottanut.
Kärsin vieläkin ajoittain masennuksen oireista, ja koen olevani täysin arvoton ja turha ihminen, ja että ihmiset ovat kanssani vain koska on pakko. Itku- ja epävarmuus kohtauksen voi laukaista yksi sana, lause tai kuva. Oikeastaan mikä vain.

Koen silti olevani niin terve ihminen kuin voin vain olla, ja elän päivä kerrallaan menneisyyteni kanssa. Menneisyys on tehnyt minusta sellaisen kuin olen nyt. Toki siellä kummittelee monia asioita, jotka haluaisin vain unohtaa, tehdä toisin tai pyyhkiä kokonaan pois, mutta aika konetta ei ole vielä keksitty, joten se ei ole mahdollista, ja niiden asioiden kanssa on vain elettävä.

Etenkin syksy on vaikeaa aikaa, ja silloin tekisi mieli vain jäädä sängyn pohjalle makaamaan.

Oho, olipas rankkaa tekstiä.

~Jojo